Ääninen oli yhä jään peittamana ja harjukallioiden päällä näkyi aika paljon lunta. Järveltä päin puhalsi viileätä tuulta ja keskilämpötila oli kymmenkunta astetta alle Petroskoin lämpötilaa, missä olivat jo varsinainen kesäilmat. Kevätpurot juoksivat

 iloisesti helisten mäiltä alaspäin, mutta maa oli yhä ruodussa, minkä takia ei peltotöitä vielä ollut aloitettu. Sen sijaan isäntien pipot törröttivät joka pihalta talojen korkuisten halkopuukasojen takaa, missä he viettivät päiviään halkomassa puita koko vuodeksi. 

Kyläväki kertoi, että heidän suhteellisen suuressa muutaman sadan asukkaan kylässä on vain ainoa itkijänainen jäljessä, joka osaa "voikata" printelliseen tapaan. Sen kerrotaan voikanneen viimeksi hautajaisissa koko kylän kuullessa. En pässäyt talennoimaan häneltä, koska hän "ei voinut", ei jaksanut flunssansa vuoksi, mutta hyväntahtoisesti lupasi kyllä esittää kaikki tietävänsä kesemmällä. Tapasin kuitenkin melkein kaikki kylän iäkkäät naiset, joilta nauhoitin paljon muita perinteitä mutteivät he osanneet itkuvirsiä. Vain eräs rouva tunnusti harjoittaneensa niitä itsekseen kotinsa hiljaisuudessa kun "tusk tuleb", muttei koskaan muiden läsnäollessaan. Käytin kaikki puhuttelukykyjäni saadakseni häntä esittämään muutaman kappaleen minulle ja lopuksi onnistuin luvattuani etten kerro kenellekään kylässä hänen taidostaan itkijänä. 

Lähtiessä odotin linja-autoa pysäkillä vain neljäkymmentä minuuttia yli aikataulussa ilmoitetun ajan. Kyläläisten mielestä se oli aika kohtuullista viivästystä siihen verrattuna, että esimerkiksi tullessani kolme päivää aikaisemmin rikkinäinen bussi saapui kolmen ja puolen tunnin  myöhästyksellä perille vaikka koko matka Petroskoista oli vajaa sataa kilometria. No sekin on hyvä, kun meillä  Keski-Vepsässä liikenne ei pelaa joskus kuukausiin.
Linja-auton ikkunasta vilkaisin taaksepäin nähdäkseni vielä kerran Kalajoen kevätmaisemaa - palannen tänne jo suloisena kesänä varsinaiselle talennointityölle.